Opintovapaalla on ihanaa.

Tekemisenpuutetta tai tylsistymistä ei ole ollut näkyvissä sekuntiakaan, vaan ennemminkin mietin, miten ihmeessä minulla on ennen ollut kaiken muun elämän ohella aikaa käydä töissä. (Niin, oikeastihan minulla ei vain ole ollut töissä ollessa tarpeeksi aikaa elää.) Olen ollut opintovapaalla nyt kolme kuukautta ja nähnyt ystäviä sekä sukulaisia sinä aikana varmaan enemmän, kuin normaalisti vuodessa. Sosiaalisen elämän ja opiskeluiden lisäksi olen aloittanut erittäin kaivatun suursiivouksen kotona ja hoitanut monta sellaista asiaa, joihin ei kiinnostuksesta huolimatta ole työpäivien lomassa ollut aikaa tai jaksamista tarttua.

Ennen opintovapaata tuntui siltä, että jos tohdin avata päänsisäisen pakan leväälleen, en ehdi kasaamaan sitä takaisin kokoon seuraavaan työvuoroon mennessä. Nyt kun on ollut aikaa, sain viimein aikaiseksi myös varata pitkään miettimäni lääkäriajan. Pienessä kunnassa asumisessa on etunsa: terveydenhuollon jonot ovat aivan toista luokkaa kuin vaikkapa naapurikaupungissa Tampereella. Sain lääkäriajan nopeasti yhdellä puhelinsoitolla ja vastaanotolta heti lähetteen psykologille.

img_20180812_1319566077393332045968374.jpg

Lääkärin ja psykologin kanssa pyöritellään nyt sellaisia termejä kuin paniikkihäiriö, yleistynyt ahdistuneisuushäiriö, sosiaalisten tilanteiden pelko, erityisherkkyys, aistiyliherkkyys ja tarkkaavaisuushäiriö. Mitään yllättäviä tai uusia juttuja nämä ei mun elämässäni todellakaan ole vaan pitkään mukana kulkeneita, mutta koska ajattelin vuosia olevani vain vittumainen ja vaikea ihminen, on oikeasti aika kiva saada muunlaisia nimiä sille, että reagoin ärsykkeisiin herkemmin ja eri tavalla kuin valtaosa väestöstä.

Mun mielestä on tärkeää miettiä, mikä kaikki ihmismielen kiemuroissa on sairaudeksi luokiteltavaa ja hoidon tarpeessa, ja mikä taas on vain ihmisten erilaisia ominaisuuksia, joita ei tässä tehokkaassa ja nopeatehoisessa yhteiskunnassamme katsota hyvällä. Normaalius on kovin häilyvä käsite. En ole lääkevastainen, mutta kritisoin sitä miten heppoisin perustein niitä määrätään. Olen lääkärin kanssa samaa mieltä siitä, että jos esimerkiksi paniikkioireilu yltyy sellaiseksi, että se estää multa koulussakäynnin, on syytä miettiä lääkitystä. Toistaiseksi olen siitä kuitenkin ehdottomasti kieltäytynyt vaikka tiedänkin monien vastaavassa tilanteissa olleiden lääkkeistä hyötyneen.

Mun mielestä itsetuntemus on kaikki kaikessa ja esimerkiksi siihen on psykologilla käyminen loistava tuki, joten omien keinojeni lisäksi oon iloinen siitä, että myös virallisella terveydenhuoltojärjestelmällä on mulle jotain tarjottavaa. Olen käsitellyt kaikkia näitä asioita oman pääni sisällä jo vuosia ja päässyt todella pitkälle siitä tilanteesta, kun viimeksi kolme vuotta sitten olot romahti aika pahasti. Nukun nykyään paremmin kuin koskaan ennen elämäni aikana ja teen todella paljon asioita joita rakastan. Ja vaikka lääkäreitä kuinka naurattaisi hengitysharjoitukset, aromaterapiat, ayurvedaan perustuvat ruokavaliot, yrtit ja mindfulnessit, niin omalta kohdaltani tiedän niiden kantaneen mut ihan helvetin pitkälle sieltä missä oon ollut.